”Hail To The King” on kalifornialaisten moniplatinarokkareiden ”Avenged Sevenfold” kuudes albumi, ja se on luultavasti yksi inspiroimattomimmista asioista, joita olen koskaan kuullut metallimaailmassa! Tällä kertaa M. Shadows ja hänen ystävänsä ovat löytäneet 80-luvun lopun ja 90-luvun alun metallin ja kaivautuvat lähes kaikkeen, mikä oli silloin edes vähän suosittua. Olin, olen enkä tule koskaan olemaan tämän bändin fani, mutta minun on yksinkertaisesti arvioitava tämän albumin tuottama kauheaksi! Etukäteen puhuttiin "tummasta" ja "brutaalista", mutta levy kuulostaa yksinkertaisesti siltä, miltä Metallican olisi pitänyt kuulostaa massoille heidän "Black Albuminsa" jälkeen. Eikä vain sitä, Guns N› Roses, Megadeth ja jotkut Pantera ja Disturbed laitetaan myös lihamyllyn läpi, ja se, mikä sieltä tulee, on vain sotkuista paskaa... Mutta jokainen, joka on aina valittanut valtavirran Metallican onnellisista päivistä, voi hyvin. palvelee tämä albumi.
Ehkä laulaja M. Shadowsin ja kitaristi Synyster Gatesin ympärillä olevat miehet ovat parhaillaan läpi vaihetta, jossa he osoittavat kunnioitusta vanhoille sankareilleen tai he ovat yleensä nostalgiamatkalla. Edes avaus ei välttämättä ole paras valinta albumin avaamiseen, sillä «Shepherd Of Fire» on melko hidas. Tämä tilanne on tyypillinen koko levylle, koska A7X ei todellakaan pääse aluksi pois mielestään ja koko kontekstissa kyllästyminen iskee hyvin nopeasti. Keskitempoiset stomps ja painavat kitarat hallitsevat ja kulkevat läpi koko 53 minuutin soittoajan. ”Sheppard Of Fire” muistuttaa kovasti ”Enter Sandmania”, jolla on selkeä Disturbed-alavatsa. Toisesta ja nimikkokappaleesta eteenpäin kahlaamme polviin asti retrometalliin, josta levy sitten siirtyy vain murto-osiksi.
”Doing Timessa” M. Shadows asettuu modernin aikakauden Axl Roseksi, ”This Means War” olisi sopinut täydellisesti Metallican ”Black”-albumille ja ”Hereticin” kanssa se oli yksinkertaisesti Dave Mustaine ja Megadethin klassikko ”Symphony”. Of Destruction » palveli. Albumin ylivoimaisesti raskain kappale ”Planets” Shadows & Co nojaa ”hieman” Panteraan. Jakeessa "This Means War" voit laulaa mukana "Sad But True" -sanojen kanssa. Ja kun kvintetti poistuu hetkeksi sankariensa polulta, kuten esimerkiksi ”Requiemissa”, tietty luovuusvaje käy liian selväksi, koska eivät vain latinaksi lauletut pyhät osat ole kunnianosoitus ”Ghostille” ja myös Puoliballadimainen ”Coming Home” ei myöskään yksinkertaisesti ole vakuuttava. Kappaleen alun mahtipontisuuden ja kitssin jälkeen Iron Maiden -harmonioita liitetään toiseen osaan. Viimeinen ”Acid Rain” jousineen ja pianoineen muistuttaa Pink Floydia ”The Division Bell” -aikoina ja tässä Shadows menee ehdottomasti liian pitkälle laulullisesti…
Koko albumi on luultavasti tarkoitettu vain henkselit käyttäville teini-asiakkaille ja on ehdottoman valtavirtaa. Mutta ”Hail To The King” tulee varmasti myyntiin jälleen ja yhtyeen tuleva kiertue varmistaa täysiä taloja. Mutta tältä albumilta puuttuu myös mukaansatempaavia koukkulinjoja ja kitaroita. Jopa Arin Alejeyn tylsä rumpu, jota uudet bändikaverit ylistivät aiemmin teknisestä neroksestaan, on enimmäkseen pelkkää "boom-ta-boom-ta" -tuttamista. Siitä vain puuttuu purenta. Kuten jo mainittiin, olin, olen enkä tule koskaan olemaan Avenged Sevenfoldin fani, eikä albumi yksinkertaisesti innosta minua yhtään. Minusta "Hail To The King" tuntuu inventaariolta metallivuosista 1990-1992. Luovasti yhtye kopioi selvästi LIIAN PALJON roolimalleistaan, jos niin haluaa ilmaista, ei käyttämättä sanaa "kopioitu" ”. Fanit pitävät ehdottomasti ”Hail To The Kingistä”, ja jokainen, joka on aina valittanut autuaita Metallica-päiviä, löytää täältä menestyvän seuraajan. Kaikkien muiden on parempi kuunnella oikeaa musiikkia!
Track List:
- 00:00 – Tulenpaimen
- 05:20 - Terveisiä kuninkaalle
- 10:26 - Tehtävä aika
- 13:54 - Tämä tarkoittaa sotaa
- 20 – Requiem
- 24:26 - Crimson Day
- 29:25 - Harhaoppinen
- 34:19 - Kotiintulo
- 40:45 - Planeetat
- 46:43 - Hapan sade
[rwp-review id=»0″]